Onhan meitä kasvattajia. Omaksiki harmiksi aika hajanaista porukkaa.
Ite tiijän vain Heidin noin henkilökohtasesti, tonttuli lopetti kasvatuksen jo jokin aikaa sitte.
Ekana tavotteellisen kasvattamisen vaatimuksista tulee mieleen oman pään kestävyys. Pitkää pinnaa, roisisti sisua vastoinkäymisiin... Lista vois olla loputon...
Asianmukaset häkit ja tarvikkeet vie tietty pitkän pennin. Ainaki muutaman sadan eläinlääkärirahasto on kullanarvoinen. Sillonhan se hätä pukkaa tulehen ko ei ois irrottaa euroakaan.
Sopivien eläinten hankinta vaatiipi matkaamista ja organisointia, ellei halua sisäsiittää populaansa hengiltä..
Pienis piireis noitten sukujen kans ympäri käyvään ja yhteen tullaan.
Näyttelyisä käynti ei oo vaatimus (vielä epävirallisena), mutta antaa tietysti tärkiää osviittaa varsinki alotellesa, myöhemmin hauska nähä mitä se tuomari omasta kasvatista sanoo, joka omaan silmään vaikuttaa hyvältä. Ulukopuolisten mielipiteet on muutenki hyvästä ja nähä muitaki kasvattamansa muunnoksen edustajia, niin ei tuu "tottumusta" omiensa mahollisiin puutteisiin sävyn/kuvion/ulukomuojon puolista.
Oma kriittisyys on täsä asiasa ratkasevaa, koska kaikista lupauksista ei kasvakkaan sellasia, että niillä olis siitosarvoa, vaikka kuinka olis sukua ja muuten mukavia eläimiä.
Helpoin tie lähteä liikenteeseen jos on muunnoksensa valinnut kyselemällä suoraa kasvattajilta aloitusta ja kertua rehellisesti mitä haluaa, niin kasvattaja osaa katsoa sopivaa eläintä. Sijoitusrotta on varmasti potentiaalinen vaihtoehto.
Ei kannata lähteä liian suurella eläinmäärällä liikkeelle, vaan katsella ja tutustua millasta homma on.
Kasvattaminen on oma työnsä ja takaiskuja tulee, mutta se on myös hienua seurata miten ejistyy yhesä rottastensa kans. Oppimista kokoaika, ihan kaikinpuolin. Itse rotista ei koskaan opi kaikkea ja mitä pidemmälle mennään, sitä vähemmän tuntee välillä tietävänsä. Pohojosesa se on muuteski hyvin yksinäistä hommaa.
Kirjoittaja
Aihe: Kasvattajia pohjoisemmassa? (Luettu 760 kertaa)