Laumaelämää

Jutun on kirjoittanut Viivi Välimäki ja sen kirjoittamiseen ovat osallistuneet Nelli Kihniä (kanit ja roborovskit), Elisa Svento (marsut), Liisa Mikkola (hiiret), Heidi Ahvensalmi (rotat) ja Satu Karjalainen (hamsterit). Julkaistu Leukapussissa 2/2019. Kuva: Viivi Välimäki.

Jokaisen lemmikinomistajan tavoitteena on toivottavasti tarjota mahdollisimman hyvä koti lemmikilleen. Jokaisella lajilla on hyvin erilaiset elintavat, jonka vuoksi lemmikkiä hankkiessa on tärkeää tutustua tarkkaan juuri kyseisen lajin lajityypilliseen elämään. Jotkut lajit, kuten syyrialaiset hamsterit, ovat erakkoja, eivätkä ne kaipaa reviirilleen muita. Kanit ja suurin osa jyrsijälajeista ovat kuitenkin laumaeläimiä ja ne kaipaavat lajitoverin seuraa. Laumaeläimillä lajitoverin tärkeyttä ei voi korostaa tarpeeksi ja lajityypillistä elinympäristöä mukaillessa lajitoveri on varmasti tärkein ja merkittävin tekijä.

Valitettavan usein näkee kuitenkin laumaeläimiä, joita pidetään yksin. Voi olla, ettei eläin hyväksy omistajan mukaan reviirilleen muita tai sen kaveri on saattanut kuolla. Toisinaan eläin on yksin omistajan tietämättömyyden vuoksi – eläinkaupasta on esimerkiksi saatettu myydä yksin laumassa pidettävä eläin. Eläintä hankkiessa kannattakin tutustua huolellisesti lajiyhdistyksen kotisivuihin ja lajin viralliseen kasvattajalistaan. Lajiyhdistysten hyväksymät viralliset kasvattajat tuntevat varmasti lajin, osaavat kertoa niiden hoidosta ja vaatimuksista, sekä osaavat myydä sopivan eläimen, parin tai lauman.

Laumaeläin selviää hengissä yksinkin, mutta eläimen pitkäikäisyys ei tarkoita sitä, että eläin olisi onnellinen. Lajitoverin kanssa oleminen ja kommunikoiminen on merkittävä osa laumaeläimen elämää ja sillä jää yksin ollessa pois kokonaan merkittävä osa sen lajityypillisestä elämästä. Ihminen ei voi myöskään koskaan korvata lajitoveria. Vaikka eläimen kanssa oltaisiinkin paljon tekemisissä, se viettää silti suurimman osan elämästään asumuksessaan ja kaipaa kommunikointia samaa lajia olevan eläimen kanssa. Pitkään yksin olleet eläimet piristyvät usein silmissä, kun ne saavat lajitoverin seurakseen ja niiden luonne saattaa muuttua huomattavasti verrattuna siihen, mitä ne ovat olleet yksin ollessaan. Kaverin seura piristää usein erityisesti vanhoja eläimiä, kun ne innostuvat puuhastelemaan enemmän kaverin kanssa. Lajitoveri tuo myös turvaa eläimelle ja arka eläin saattaa rohkaistua kaverin avustuksella.

Gerbiilit nukkuvat kasassa

Olen omistanut koko ikäni laumaeläimiä ja seurannut kauan gerbiilien laumaelämää. Omasta mielestäni laumaeläimet ovat paljon mielenkiintoisempia kuin erakot, sillä eläinten yhdessäoloa ja kommunikointia on kiinnostavaa seurata. Gerbiilit puuhastelevat paljon keskenään, pesevät toisiaan, varoittavat toisiaan vaarasta rummuttamalla takajaloillaan ja nukkuvat samassa kasassa. Maailman suloisin näky onkin mielestäni levollisesti nukkuva gerbiilikasa, jossa mahdollisesti joku puoliuninen pesee samalla nukkuvaa kaveriaan. Vaikka voisi kuvitella toisin, vaikuttaa se kasan pohjimmaisena olevin gerbiili aina tyytyväisimmältä. Käsittelyyn tottuneet gerbiilit tulevat mielellään kädelle, mutta ne eivät kuitenkaan pääse kommunikoimaan ihmisen kanssa samalla tavalla kuin toisten gerbiilien.

Gerbiilillä tulee olla vähintään yksi samaa sukupuolta oleva kaveri. Suurempiakin laumoja voi olla, mutta yli kolmen gerbiilin laumoissa syntyy helpommin kiistaa lauman johtajuudesta. Kaiken ikäiset parit tulevat tavallisesti hyvin toimeen keskenään, mutta laumoista parhaiten toimivat sellaiset, joissa gerbiilien välillä on ikäeroa ja joku on selvästi vanhempi lauman johtaja.

Aina välillä törmää yksin asuviin gerbiileihin, jotka eivät tule omistajiensa mukaan toimeen muiden kanssa. Käsitys siitä, ettei gerbiili hyväksy muita johtuu kuitenkin hyvin usein siitä, ettei totuttamiseen ole perehdytty tarpeeksi, eikä gerbiilejä ole osattu totuttaa yhteen oikein. Aikuiset gerbiilit ovat reviiritietoisia, eivätkä ne hyväksy yleensä suoriltaan reviirilleen tuntematonta aikuista. Aikuisten totuttaminen toisiinsa voi vaatia aikaa ja kykyä lukea gerbiilien elekieltä, jotta eläimistä huomaa, missä vaiheessa niitä kannattaa kokeilla yhteen. Toisinaan voi myös olla, ettei kyseisten eläinten kemiat kohtaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kyseinen gerbiili voisi hyväksyä jotain toista gerbiiliä kaverikseen. Kahta toimivaa gerbiiliparia tai -laumaa ei kannata yrittää totuttaa yhdeksi isoksi laumaksi. Totuttaminen ei todennäköisesti onnistu ja huonolla tuurilla yrittäessä myös ennestään toimivat parit tai laumat voivat riitaantua. 

Yksin jääneen gerbiilin kaveriksi kannattaa totuttaa luovutusikäinen poikanen tai kaksi poikasta. Luovutusikäisten totuttaminen toisiinsa ja aikuisiin on helppoa ja suositeltavaa, jos gerbiilien totuttamisesta ei ole aiempaa kokemusta. Gerbiilien totuttamisessa käytetään apuna väliverkkoa, jonka avulla terraario jaetaan puoliksi ja eläinten puolia vaihdellaan päivittäin, jotta niiden hajut sekoittuvat. Kun eläimet käyttäytyvät verkolla toisiaan kohtaan ystävällisesti ja ne saattavat nukkua yhdessä verkolla tai yrittää pestä toisiaan verkon läpi, voi gerbiilejä kokeilla yhteen kuljetusboksissa, jossa on puhtaat purut. Gerbiilit selvittävät yleensä ensin laumajärjestystä, mutta totutuksen huomaa yleensä onnistuneen, kun ne tekevät pesän ja menevät yhdessä nukkumaan.

Kanit ovat yhdyskuntaeläimiä

Kanit elävät luonnossa yhdyskunnissa ja kaipaavat myös lajitoverin seuraa. Pitkän linjan kaniharrastaja Nelli Kihniä on törmännyt kuitenkin paljon lemmikkikaneihin, joiden omistajat eivät tiedä tai usko kanin tarvitsevan kaveria. ”Joskus halutaan, että kani viettäisi enemmän aikaa ihmisten kanssa. Joskus pelätään kanien tutustuttamista, koska se on huomattavasti vaikeampaa kuin vaikka useilla jyrsijöillä. Usein säikähdetään kanien alkukinastelua, joka on ihan luonnollinen tapa kaneille selvitellä välejään. Sen vuoksi ajatellaan, ettei tutustuttaminen onnistu. Saatetaan ajatella, ettei oma kani pidä lajitovereista. Itse en ole epäonnistunut vielä kertaakaan kanien tutustuttamisessa, mutta aikaa ja työtä se on vaatinut joka kerta”, Nelli kertoo.

Nellin mukaan kaverin kanssa elävä kani voi varmasti paremmin kuin yksin elävä, eikä ihminen voi korvata lajitoverin seuraa, vaikka yksin elävän kanin kanssa pitääkin viettää paljon aikaa. Toisen lajin edustaja ei myöskään ole sama asia kuin toinen kanikaveri. Eri lajien yhdistämiseen liittyy aina riskejä, kun eläimet eivät pysty ymmärtämään kunnolla toisen kehonkieltä. Nelli kertoo, että esimerkiksi kani voi olla tahattomasti vaarallinen marsulle, kun marsu voi matalana eläimenä jäädä kanin jalkoihin ja kani voi vahvoilla takajaloillaan tehdä marsulle pahaakin vahinkoa.

Nelli on seurannut paljon kanien laumaelämää ja hän kertoo, että yhdessä asuvat kanit yleensä nukkuvat vierekkäin ja paijaavat toisiaan. Ne ovat vuorokauden ympäri yhdessä, jolloin lajitoveri muodostuu niille tärkeimmäksi suhteeksi. Joskus laumassa elävät kanit eivät ota kontaktia ihmiseen yhtä paljon, sillä saavat tarvitsemansa läheisyyden jo kaverilta. Tämä ei kuitenkaan saisi olla syy pitää kania yksin.

Toimivin kanipari on yleensä leikattu uros ja naaras. Myös naarasparit voivat toimia, mutta Nellin kokemuksen mukaan ristiriitoja voi tulla enemmän. Urokset taas eivät yleensä toimi keskenään ja vaarallisiakin tappeluita ilmenee. Isommat laumat usean naaraan kesken ovat myös mahdollisia, tai laumat, joissa on leikattu uros ja monta naarasta, mutta isot laumat vaativat myös paljon tilaa. Leikkaamattomia uroksia ja naaraita ei tietenkään voi pitää yhdessä, sillä kanit ovat todella tehokkaita lisääntyjiä.

Jos yksin elävälle kanilleen haluaa hankkia kaverin, tulee uros leikata ennen tutustumista ja leikkauksen jälkeen on pidettävä varoaika eläinlääkärin ohjeiden mukaan. ”Lisäksi tarvitaan tilaa”, Nelli kertoo. ”Itse en yleensäkään pidä kaneja häkissä, mutta todellakaan häkkiin ei kannata laittaa kahta kania yhtä aikaa, ellei häkki sitten ole ihan todella iso (huoneen kokoinen). Kanit tarvitsevat myös tutustumisen jälkeen tilaa ratkoa ristiriitojaan ja myös mahdollisuuden olla rauhassa, jos kaverin naama alkaa ärsyttää. Lisäksi tarvitaan ihan järjetön määrä kärsivällisyyttä, sillä kyseessä ei ole päivän tai kahden projekti.” 

Kanien tulee kohdata ensimmäistä kertaa puolueettomalla maaperällä, jossa ne saavat selvitellä välejään rauhassa. Nellin mukaan on tärkeää, ettei kanien murinoihin, jahtaamisiin ja astumisiin puututa niin kauan, kun kanit eivät pure toisiaan eikä kumpikaan ala aggressiiviseksi. Kanit saavat kohdata päivittäin ja selvitellä välejään, kunnes tilanne rauhoittuu. Kanit voivat olla myös jonkin aikaa samassa huoneessa niin, että niiden välissä on aita, esimerkiksi kompostikehikko. Nelli kertoo, että kanit osoittavat harvemmin aggressiota aitauksen läpi, vaan ne saattavat mennä hyvinkin pian makoilemaan vierekkäin. Välien selvittely jatkuu kuitenkin yleensä, kun verkko otetaan pois. 

Kanit voi päästää omaan kotihuoneeseensa tai muuhun omaan tilaansa, kun ne pystyvät olemaan samassa huoneessa selvittelemättä välejään jatkuvasti, vaikka olisivatkin paljon eri puolilla huonetta. Nellin mukaan kannattaa seurata, ettei reviiri aiheuta uusia riitoja, mutta yleensä kuitenkin tilanteeseen totutaan hyvin ja kanien välit alkavat lämmetä vähitellen. ”Kaneissa on sekin mukava puoli, että ne harvoin enää tutustumisen jälkeen riitautuvat, kuten monilla jyrsijäpareilla voi käydä. Toisensa löytäneen kaniparin erottaa yleensä kuolema, ja hyvässä lykyssä se voi olla vuosikausia tutustuttamisen jälkeen. Kun olen seuraillut useaan otteeseen hyvin toimeentulevan pariskunnan rakkaudentäyteistä elämää, en voisi ikinä kuvitella, että vaatisin rakasta lemmikkiä elämään elämänsä ilman lajitoverin tuomaa onnea”, Nelli lisää.

Marsut kuikuttavat kavereille

Myös marsu on laumaeläin ja tarvitsee lajitoverin seurakseen. ”Muutamassa Euroopan maassa marsun pitäminen yksin on eläinsuojelurikos”, marsukasvattaja Elisa Svento kertoo. Elisan mukaan laumakaverin tärkeyden huomaa esimerkiksi siinä, että laumassa elävät marsut ovat paljon aktiivisempia ja äänekkäämpiä kuin yksin elävät, ne syövät hyvin ja vaikuttavat ihmisen silmään iloisilta. 

Elisa kertoo, että yhtä marsua kyselevät omistajat ovat joka vuosi vähenemään päin. Hän kohtaa kuitenkin edelleen ihmisiä, jotka perustelevat marsun yksin pitämistä esimerkiksi sillä, että omassa lapsuudessa on ollut marsu, joka on elänyt 8-vuotiaaksi yksin. ”Toisaalta siellä nykyisten keski-ikäisten lapsuudessa marsu on voinut elää myös pahvilaatikossa eikä lääkärissäkään ole käyty”, Elisa toteaa. Marsu voi elää yksin pitkään, mutta se ei tarkoita, että se olisi onnellinen. Yksinäisten marsujen omistajat ovat tottuneet marsuunsa tietynlaisena eivätkä tiedä, millaisia ne ovat kaverin kanssa. Elisan mukaan eron huomaa selvästi, kun tovin yksin asunut marsu saa pitkästä aikaa seuraa. Hän onkin kuullut useilta marsujen omistajilta, kuinka heidän yksinäinen marsunsa on muuttunut aivan eri eläimeksi saatuaan kaverin.

Marsujen laumadynamiikkaa on Elisan mukaan mielenkiintoista seurata, sillä jokainen marsu on oma persoonansa. Marsulaumassa on aina lauman pomo ja lauman nokkimisjärjestystä selvitetään yleensä aina, kun laumaan saapuu uusi jäsen. ”Marsujen lempipuuhaa on tietysti ruokailla yhdessä, ja lauman johtaja vie tietysti parhaat palat”, Elisa kertoo. ”Yhteisiä leikkihetkiä ja iltavillejä on todella kiva seurata. Marsut painelevat lujaa vauhtia ja pomppivat ympäriinsä. Osa marsuista tykkää nukkua posket vastakkain vieretysten ja osa haluaa ottaa oman tilansa. Laumasta kuuluu monenlaista pulputusta ja jutustelua.”

Elisan mukaan lemmikkimarsuja on tavallisesti pari joko uroksia tai naaraita. Naaraat tulevat toimeen suuremmissakin laumoissa, mutta toimivat uroslaumat ovat harvinaisia. Jos yksin jääneelle urosmarsulle on hankkimassa kaveria, sille kannattaa hankkia kaveriksi luovutusikäinen poikanen, sillä kahden aikuisen urosmarsun yhdistäminen ei Elisan mukaan yleensä onnistu. Naaraita voi yhdistää aikuisinakin, mutta ne saattavat käydä arvojärjestyskamppailuja. Marsuja totuttaessa pari kannattaa yhdistää kerralla ja niitä kannattaa pitää yhdessä lyhyitä aikoja totutellen. ”Mitä nopeammin ne selvittävät paikkansa, sitä nopeammin rauha laskeutuu. On hyvä huolehtia, että uudella parilla on tarpeeksi tilaa, useampi koppi ja ruokakuppi”, Elisa lisää.

Hiirinaaraat kuuluvat laumaan

Naarashiiret ovat laumaeläimiä ja niitä suositellaan pidettävän vähintään kolmen hiiren laumoissa. Uroshiiret eivät kuitenkaan tule tavallisesti toimeen toisten urosten kanssa, jonka vuoksi ne elävät yksin. Hiirikasvattaja Liisa Mikkolan mukaan lajitoveri on hiirelle korvaamattoman tärkeä. ”Lajitoveri tarjoaa hiirelle seuraa ja turvaa tavalla, johon ihminen ei koskaan pysty. Uroshiiristäkin huomaa, että ne kaipaisivat lajitoverin seuraa, vaikka eivät sitten kuitenkaan tule toimeen toisen uroksen kanssa”, hän kertoo. Hiiret hakeutuvat toistensa seuraan ja ne esimerkiksi nukkuvat yhdessä, pesevät toisiaan, leikkivät tai vain ovat vierekkäin.

Liisan mukaan uudetkin harrastajat tuntuvat olevan hyvin tietoisia siitä, että naaraita pidetään laumoissa ja uroksia yksin. Toisinaan häneltä kuitenkin kysytään, kuoleeko naaras yksinäisyyteen, jos se jää yksin, eikä itse halua enää jatkaa harrastusta. ”No eihän se siihen yksinäisyyteen kuole, mutta jää paitsi paljosta. Jos tilanne on se, että ei haluta uusia ottaa, niin sitten suosittelisin antamaan viimeisen hiiren uuteen kotiin, jossa se saa tarvitsemansa lauman. Laumaeläin kuitenkin kärsii siitä yksinäisyydestä, vaikka näyttää pärjäävän”, Liisa vastaa.

Laumaa muodostaessa on hyvä ottaa huomioon, että hiiriä olisi hyvä olla vähintään kolme, sillä kaksi ei muodosta vielä laumaa. ”Ylärajaa ei varsinaisesti ole, riippuu paljon asumuksen koosta ja laumakemiasta. Laumassa olisi hyvä olla eri ikäisiä naaraita. Nuoret tarvitsevat leikkikaveria, mutta mummot harvemmin enää jaksavat hyppiä kuin heikkopäiset”, Liisa kertoo. Kun lauman muodostaa eri ikäisistä naaraista, ei kukaan pääse yleensä jäämään missään vaiheessa yksin. Hiirilaumaan voi totuttaa uuden jäsenen esimerkiksi silloin, kun jokin vanhimmista hiiristä poistuu keskuudesta. 

Kun laumaan halutaan totuttaa uusi hiiri, laitetaan uudet ja vanhat hiiret tutustumaan virikkeettömään kuljetusboksiin, jonka tulee Liisan mukaan olla sen kokoinen, että hiirien on pakko tulla kosketuksiin toistensa kanssa. Kun koko lauma nukkuu yhdessä kasassa kuljetusboksissa, voi lauman siirtää siivottuun asumukseen. ”Alussa voi pitää virikemäärää vähän vähäisempänä, mutta kun näyttää siltä, että yhteiselämä sujuu, voi virikkeitä lisätä. Alussa saattaa kuulua muutamia piippailuja, jotka ovat normaaleja. Jos lauma ei kuitenkaan asetu, ne voi palauttaa olemaan kuljetusboksissa vähän pitempään ja/tai virikkeiden määrää voi vähentää. Tervepäiset naaraat on helppo totuttaa uusiin jäseniin ja harvoin törmää yksilöihin, joita ei saisi sopeutettua”, Liisa kertoo. Hän muistuttaa myös, että vaikka hiirien totuttaminen onkin helppoa, kannattaa siinä pitää maltti mukana. Laumaan ei kannata lisätä jatkuvasti uusia jäseniä, vaan sen tulee antaa laumaantua ja tasaantua kunnolla, ennen kuin sinne kannattaa lisätä uusia hiiriä.

Rotat tekevät kaiken yhdessä

Villirotat elävät luonnossa suurissa laumoissa ja myös lemmikkinä pidettävä kesyrotta on laumaeläin. Lajitoveri on rotalle tärkeä ja sekä naarailla että uroksilla tulisi olla aina vähintään yksi lajitoveri. Rottakasvattaja Heidi Ahvensalmi kertoo, että minimiksi suositellaan kuitenkin nykyään kolmea rottaa, sillä kolme eläintä muodostaa jo lauman. ”Tällöin ne pääsevät toteuttamaan niille luonnollista laumakäyttäytymistä paremmin”, Heidi lisää. 

Rottien elämää seurannut Heidi kertoo, että rotat kommunikoivat jatkuvasti toistensa kanssa ja tekevät kaiken kaverin kanssa – syövät, nukkuvat, leikkivät ja jaloittelevat. Hänen mukaansa rottien empatiakykyä on tutkittu ja niiden on huomattu myös auttavan lajitovereitaan. Heidi kertoo, että Suomessa ymmärretään onneksi hyvin, että rotta on laumaeläin, eikä ihminen voi ikinä korvata toisen rotan seuraa. Joissain maissa lajitietämys ei ole kuitenkaan vielä yhtä hyvällä tasolla ja rottia saatetaan pitää yksin. Heidi toivookin, että myös muualla huomataan, että rotta on onnellisimmillaan lajitoverien kanssa.

Yksin jääneelle rotalle on helpointa ottaa kaveriksi luovutusikäinen poikanen, sillä rotat hyväksyvät yleensä luovutusikäiset helposti. Heidi suosittelee, että aikuiselle rotalle otettaisiin kaveriksi kaksi luovutusikäistä poikasta, sillä vanhempi rotta ei välttämättä enää jaksa riehua poikasten kanssa, jotka leikkivät mielellään yhdessä. ”Jos taas päätyy ottamaan vanhemman yksilön, kuten aikuisen kodinvaihtajan, voi rottien antaa ensin tutustua toisiinsa niin sanotusti puolueettomalla maaperällä, esimerkiksi sellaisessa huoneessa, jota vanha asukas ei pidä reviirinään. Pääasiallisesti rotat laumaantuvat hyvin ja helposti, sillä lajitovereiden kaipuu on niissä niin vahva”, Heidi kertoo.

Kaikki hamsterilajit eivät ole erakkoja

Monilla tulee varmasti ensimmäisenä hamsterista mieleen syyrialainen hamsteri, joka on yleisin lemmikkinä ja tunnettu erakkoeläimenä. Niiden lisäksi lemmikkinä pidetään kuitenkin myös kääpiöhamsterilajeja, eli talvikkoja, roborovskeja, campbelleja ja kiinankääpiöhamstereita. Hamsterikasvattaja Satu Karjalainen kertoo, että kiinankääpiöhamsterit ovat syyrialaisten hamsterien tavoin erakkoja. Satun mukaan myös talvikoita pidetään pääosin erakkoina, mutta jotkut harrastajat ovat pitäneet niitä onnistuneesti myös yhdessä, kun asumus on ollut riittävän suuri. Campbellit ja roborovskit ovat kuitenkin laumaeläimiä ja niillä tulisi olla kaveri.

Campbelleilla toimivin ratkaisu on sisaruspari tai luovutusikäisistä koottu pari tai lauma. ”Yksinäiselle eläimelle voi yrittää totuttaa kaverin, mutta mitään takeita onnistumisesta ei ole”, Satu kertoo. ”Uuden kaverin tulisi olla ehdottomasti luovutusikäinen, aikuisia ei voi yhdistää.” Satun mukaan campbellit ovat tarkkoja hajuista, eikä niitä kannata käsitellä aivan niin paljoa kuin mitä lemmikkihamstereita on totuttu käsittelemään, jotta eläinten hajut eivät sekoitu liikaa. Hänen mukaansa harrastajat ovat myös huomanneet, että mitä askeettisempi sisustus campbellien asumuksessa on, sen paremmin laumadynamiikka tavallisesti toimii. Hyviä virikkeitä asumukseen ovat paksu purukerros, heinä, vessapaperi ja pahvirullat, kun taas ylimääräisistä mökeistä ja muista virikkeistä tulee helpommin kiistaa. Campbellit pitävät kaivamisesta ja tekevät pesänsä mielellään tunneleihin.

Roborovskeja kasvattava Nelli Kihniä kertoo, että roborovskit elävät luonnossa noin kymmenen hamsterin yhdyskunnissa. Myös lemmikkeinä roborovskeja tulisi pyrkiä pitämään pareittain tai laumoissa, mutta on myös tapauksia, joissa eläimet riitaantuvat ja joutuvat sen jälkeen elämään yksin. ”Jotkut eivät hyväksy lajitoveria ollenkaan, tai hyväksyvät niin kauan, kun kaveri on nuori, mutta riidat alkavat aikuistumisen jälkeen tai murrosiässä. Naaraat pärjäävät laumoissa yleensä paremmin, joten urosten pitämistä yksin pidetään usein hyväksyttävämpänä. Uroslaumatkin kuitenkin voivat toimia”, Nelli kertoo. Yleisesti roborovskien kasvattajat ovat sitä mieltä, että niitä tulisi pyrkiä pitämään laumoissa. Nellin mukaan robojen pitäminen yksin vaikuttaa olevan yleistä riitaantumisten vuoksi, eivätkä monet välttämättä edes tiedä niiden olevan laumaeläimiä. 

Hänen mukaansa lajitoverin tärkeyttä on roborovskien kohdalla vaikea arvioida, mutta toisen seura vaikuttaa kuitenkin olevan toivottavaa, sillä ne esimerkiksi nukkuvat mielellään vierekkäin samassa pesässä, ruokailevat yhtä aikaa ja juoksevat juoksulautasen päällä yhdessä. ”Kommunikointia varmaan tapahtuu ainakin eletasolla ihan jatkuvasti. Ääniä kuuluu lähinnä riidellessä, mitä tapahtuu silloin tällöin.”

Nellin kokemuksen perusteella parhaiten ovat toimineet aikuisen ja poikasen muodostamat parit. ”Myös sisarusparit voivat pärjätä, mutta oman kokemukseni mukaan riitautuvat helpommin, kun molemmat joutuvat murrosiän myllerryksiin yhtä aikaa. Rauhallisen aikuisen on monesti helpompi käsitellä kämppiksen murkkuiän ailahtelut.” Tavallisesti aikuisen ja poikasen parin muodostavat emä ja tytär tai isä ja poika, mutta parin ei ole pakko olla sukua toisilleen. Yksin jääneen roborovskin kaveriksi voi myös totuttaa samaa sukupuolta olevan luovutusikäisen poikasen. 

Totuttaminen kannattaa aloittaa laittamalla molemmat puhtaaseen asumukseen, jossa on puhtaat kuivikkeet ja mahdollisimman yksinkertainen sisustus. Aluksi ei kannata laittaa mökkejä, vaan vessapaperi ja pari tyhjää vessapaperirullaa riittävät virikkeeksi. ”Virikkeitä lisätään, kun sopu on syntynyt”, Nelli kertoo. ”Itse tykkään pitää uusia pareja alkuun kuljetusboksissa esimerkiksi yhden yön yli. En tiedä miksi, mutta kinastelu tuntuu rauhoittuvan nopeammin pienessä tilassa. Boksi on myös helppo ottaa esimerkiksi makuuhuoneeseen, missä voi yölläkin vähän pitää silmällä touhua.”

”Muistan, kun itsekin aloittelin robojen kanssa, niin aluksi tuntui, että lähes kaikki parit piti erottaa toisistaan ja ihmetytti, että tämmöistäkö tämä todella on”, Nelli kertoo. ”Ajan kanssa kun oma kokemus karttui, ihan huomaamatta alkoi käydä niin että parit pysyivätkin yhdessä. Jopa niitä onnistuneita urospareja alkoi olla olemassa, vaikka ne tuntui ennen vain urbaanilta legendalta.” Nellin mukaan tämä kertoo siitä, että ihmisten toimilla on merkitystä roborovskien yhdessä viihtymisen kannalta, vaikka toisinaan onkin vaikeaa huomata niitä tekijöitä, jotka asiaan vaikuttavat. ”On kuitenkin muutama asia, minkä uskotaan vaikuttavan negatiivisesti robojen välisiin suhteisiin: asumus ei saa olla liian iso, siivota ei saa liian usein (eikä kaikkea kerrallaan) ja käsittely on pidettävä minimissä. Myös juoksupyörät aiheuttavat usein riitoja parien välille, ja pareille ei yleensä kannatakaan antaa juoksupyörää ollenkaan. Jos juoksuvälineen haluaa, juoksulautanen on parempi vaihtoehto ja niitäkin on hyvä olla kaksi”, Nelli lisää.

Korvaamaton kaveri

Jokaisella lajilla on omanlaisensa tapa elää ja kommunikoida muiden kanssa. Sen vuoksi on tärkeää tutustua huolellisesti juuri kyseisen lajiin, sen hoitoon ja lajityypilliseen elämään. Vaikka hoito ja tavat elää laumassa vaihtelevatkin paljon eri lajien välillä, yhdistää niitä kuitenkin yksi asia: ne piristyvät selvästi lajitoverin seurasta, viettävät kaverin kanssa mielellään aikaa ja pystyvät kommunikoimaan juuri lajilleen tyypillisellä tavalla.